Aivoissani pitkään muhinut blogaus muuttuikin kertaheitolla ajankohtaiseksi, kun espoolainen Anniina Uimonen kirjoitti
Hesarissa lähimetsien tarpeesta, yhtenä argumenttinaan kaupunkilaislasten katoava luontosuhde. Ja tähän nokkelat stadilaisurbaanikot luonnollisesti
sivalsivat ah-niin nokkelasti.
Lähimetsien tarvetta onkin usein perusteltu juuri ympäristökasvatuksellisilla argumenteilla. Aikuisen silmään mitätön rääseikkö voi antaa lapselle kiehtovan luontoelämyksen ja "metsän tunnun". Siksi myös pienemmät metsälaikut tulisi säilyttää.
Tässä ajattelussa on vaan se ongelma, että me emme voi pysäyttää kaupungin kasvua. Emme yksinkertaisesti voi. Oikeastaan ei pidäkään, sillä tiiviissä kaupungissa on väljään verrattuna monia etuja. Ainoa, mitä voimme tehdä, on ohjata rakentaminen siten, että lopputuloksena saadaan nykyistä parempi kaupunki ja ympäristö. Ja se vaatii sitä, että tehdään valintoja.
Minä olen luonnonsuojelija. Haluan turvata luonnon monimuotoisuuden sen tarjoamien ekosysteemipalvelujen vuoksi; sellaisten kuin ilmanpuhdistus ja terveyden tukeminen. Virkistysarvot ovat yksi ekosysteemipalvelu. Kuitenkin, ennen kaikkea koen luonnon monimuotoisuuden ja toiminnallisen diversiteetin liittyvän ekosysteemien vakauteen ja palautuvuuteen, joiden koen olevan ihmiskunnan hyvinvoinnin kannalta ensiarvoisen tärkeitä pitkällä aikavälillä ja laajalla alueella. Ja koen näiden asioiden ylittävän tämänhetkiset virkistystarpeet.
Tämä liittyy siihen, että haluan ohjata kaupungin kasvun sellaisille alueille, joilla ei ole "ekologista tulevaisuutta". Tällaisia ovat myös - ehkä jopa ennen kaikkea - pienet ja harvat metsälaikut, ne "hajurakometsät". Metsä vaatii tilaa ja rauhaa. Kaupunkimetsien
fanina haluan antaa niille arvoisensa kohtelun, eli pitää ne oikeina metsinä, kyllin isoina ja yhtenäisinä kokonaisuuksina, jonne voi muodostua sopiva mikroilmasto metsäkasveille ja kylliksi lahopuuta kääville. Köyhät, harvat ja pienet metsiköt ovat ikävä kyllä luonnonsuojelullisesti mitättömiä, vaikka ne olisivatkin lähiasukkaiden rakkaita virkistysalueita ja tarjoaisivat luontokokemuksia lapsille.
Haluan siis turvata Kivinokan, Viikki-Kivikon metsäsormen, Mustavuoren, Rastilan metsän, Keskuspuiston ja muut oikeasti laajat, yhtenäiset ja metsäekologisesti laadukkaat alueet. Paitsi, että niiden avulla voidaan turvata luonnon monimuotoisuutta, voi niissä kokea
ihan oikean metsän tunnun. Koska ne ovat oikeita metsiä.
Näin ne palvelevat myös vaativampaa ympäristökasvatustarvetta. Kyllä siihen oli syynsä, että me luonnontiedelukiolaiset käytiin biologiankurssin metsäretkellä Haltialan aarniometsässä eikä Käpylän lähimetsässä.
Koen kuitenkin ihan samanlaista huolta kuin Uimonen. Jos rajaamme metsistä isoja kokonaisuuksia luonnonsuojelun ja kaupunkirakenteen nimissä, kasvatamme myös asukkaiden matkaa luonnonmukaisille viheralueille - ja vaikeutamme luontoelämysten saamista jokapäiväisessä arjessa (asia, jonka monet kokevat turhaksi, mutta monet myös tärkeäksi).
Ehdotan kompromissina
hallittua hoitamattomuutta. Tavallisissa, hoidetuissakin lähipuistoissa voidaan tarjota luontoelämyksiä, kun vain kumartuu katsomaan. Yksi lempipuistoistani, Vallilanlaakso on tästä erinomainen esimerkki. Siellä on lämpäreitä, joissa koiranputket saavat kasvaa täyteen mittaansa ja houkutella mehiläisiä, kukkakärpäsiä ja hämähäkkejä. Tai ojanpohjia, jossa annetaan tilaa kortteille ja muille rantakasveille. Pääskyt suihkivat yläpuolella hyönteisten perässä. On muuten aikalailla viihtysämmänkin näköistä kuin joku millinkoneella trimmattu Ruttopuisto.
 |
| Älkää katsoko raudanvärjäämää vettä vaan kukkaloistoa sen edessä. Kuva: Leo Stranius |
Oikeastaan en edes näe tätä kompromissina, vaan näin pitäisi tehdä joka tapauksessa. Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että kaupungeissa pitäisi panostaa paljon erilaisten kulttuuribiotooppien hoitoon, nimenomaan puistoissa. Näin ne palvelisivat myös virkistystarkoitusta. Luontohan
ei rajoitu pelkästään metsiin, ja tällainen ketopuistokin voisi antaa pikkupilteille ihan yhtälaisia luontokokemuksia kukkien haistelusta hämähäkkijahtiin. Miksei isommillekin pilteille; tekisi mieli sanoa, että tässä voisi olla monelle kaupunkimetsäihmisellekin ympäristökasvatuksen paikka.
Kuitenkin, jos jengi niitä lähimetsiään ihan oikeasti haluaa, niin kyllä ne onnistuvat osana hoidettuja puistojakin. Ne metsälaikut ovat vaan sitten oikeasti pieniä. Jälleen esimerkki: lähipuistossani Pasilassa on juuri tuollainen ihme metsikkö, ehkä 20x70 metriä. Se on pieni, mutta kyllä se toimii osana isompaa, hoidettua puistoa. Itse asiassa toimisi puolet lyhempänäkin. Se ei ole biologin mielestä metsää, mutta koirat saavat sinne kakat väännettyä, ja kyllä meidän kolmevuotias siitä metsäkokemuksensa saa. Ja aina sinne joku sinitiainen tai pensaskerttu eksyy. Sitten, jos halutaan kunnollisempaa metsäkokemusta, menään pyörällä Keskuspuistoon.
Koen, että kaupunkiin mahtuu niin kaupunkia kuin luontoakin. Mutta sen luonnon täytyy olla oikeaa luontoa. Pseudoluontoa tänne ei mahdu, tai sitten pitää tinkiä jommastakummasta edellisestä.
