perjantai 23. elokuuta 2013

Brown roof Länsisataman katoille

Jätkä- ja Hernesaaren kaavoitus ja rakentaminen edistyvät. Nyt huomioni kiinnittyi Suomen Luonnonsuojeluliiton ikivanhaan kannanottoon Hernesaaren luonnonarvoista. Niitäkin siellä nimittäin on. Ei nyt mitenkään spektaakkelimaisesti, mutta sen verran, että ihan hyvin voisi huomioida.

Jätkä- ja Hernesaari jos mitkä ovat hyviä esimerkkejä ruderaateista. Köyhiä kasvupaikkoja, jonne kuitenkin voi asettua melkoinen määrä pioneerikasveja: kulutusta, kuumuutta ja vähäisiä ravinnemääriä kestäviä lajeja, jotka ovat myös tehokkaita levittymään. Niitä seuraavat sitten näköjään erilaiset hyönteiset ja erinäiset linnut. Jätkä ja Hernari ovatkin mm. pohjoisten lintujen, vuorihempon ja tunturikiurun talvehtimisalueita.

Tietenkään me ei nyt jätetä kumpaakaan saarista rakentamatta, sillä otollisempaa paikkaa oikealle kaupungille ei ihan heti löydy, eikä tässä nyt kuitenkaan olla - kuten sanottua - tekemässä mittaamatonta tuhoa luonnolle. Mutta kun noissa paikoissa nyt kuitenkin on olemassa mielenkiintoinen ruderaaliyhteisö, niin voisihan sen tuhoamista jotenkin lievittää.

Ratkaisuksi ehdotan, että Länsisataman terminaalirakennuksille, sikäli mikäli niitä vielä rakennetaan lisää ja laajennetaan (muutenkinhan keskustan matkustajaliikenne pitäisi keskittää Länsisatamaan), rakennetaan ruderaattikatot. Siis niin kuin viherkatot, mutta enemmän hiekkaa/soraa ja vähemmän kasvia. Sinne saavat sitten asettua hevonhierakat ja muut ruderaalikasvit. Toivottavasti alueen faunakin seuraa perässä. Ai että mitä brändäystä Itämeren puhtaimmalle ja ekologisimmalle matkustajakaupungille ja -satamalle.



Myöskin alueen tulevissa puistoissa voisi ihan hyvin pyrkiä luomaan ruderaattiympäristöjä. Esim. Suomenojalle on suunnitteilla ruderaattipuisto. Ei kai me nyt haluta hävitä Espoolle? Muutenkin toivoisin alueen maisema-arkkitehdeiltä ymmärrystä satama-alueen rouhean menneisyyden tunnustamiseen myös puistosuunnitelmissa. Tämä tarkoittaa vähän karumpia puistoja, ainakin paikoin. Mutta historia ja luonto kiittävät.

Jätkäsaari: kaupunkirakenne. Kuva: Kaupunkisuunnitteluvirasto, 10.6.2010
Alareunan mustat terminaalikatot voisivat ihan hyvin olla ruskeita. Kuva: Hksv

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Sori, oli pakko...

Paraikaa Helsinskin kaduilla mainostaa kohteliaskaupunki.fi, joka on ilmeisesti taas jokin yhteisöllisyysjuttu. Yhdessä mainoksessa on puuta kiertävä koira ja teksti "Hei sinä jos olisin koira tulisin nuuskimaan sua".


Kuvan sanoma on siis "pidän sinua virtsamerkkinä". Onkos nyt niin kohteliasta?

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Vuodareita, nuoruuden huumaa ja yötöntä yötä: Suba 2013!

Noniin, tätä on odotettu. Reportaasia on saatu odottaa siksi, ettei tällaista elämystä pureta ihan hetkessä sekä yleisen saamattomuuden takia. Mutta Anno Domini 2013 minä osallistuin 24.6.-4.7. pidettävälle Subarktisen ekologian kenttäkurssille, kavereiden kesken Suballe. Ja voi pojat mitä siitä tuli!

Öiden suhteen saattaa olla pientä sekaannusta päivämäärissä, mutta eiköhän se sanoma tule selväksi. Täällä muuten assistentti Aintilan versio kurssista. Soundtrackinä Moonsorrow nyt tietysti, Huuto ja Jotunheim, lisäksi Kausienrantakin vähän. Hajanaisia mutta pureksittuja olivat 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8, 9, 10, 11, 12, 13 ja 14.

Matka 23.6.
Juhannusviikonlopun olin möksällä, vuodareina lehtokurppa, kuikka, ampuhaukka, selkälokki ja hernekerttu. Sunnuntaina vietin alkuyön Rautalammin kirkonkylällä biologituttujen sohvalla, sillä sieltä Katin & co. oli helpompi ottaa minut kyytiin. Iltateellä turistiin muun ohella Konneveden kansallispuistohankkeesta, jota minä toki kannatan varauksetta. Ihan itsekkäistä syistä, haluan kesämökkini vierelle kansallispuiston.

Olin unohtanut saappaat ja vaelluskengät Helsinkiin, siihen isoon Prisman muovikassiin eteiseen. Soitto- ja säätökierroksen jälkeen sain ne kengät Katin matkaan Helsingistä. Alkuyöstä Kati sitten soitti porukan olevan vasta Riihimäellä, ja että se mun Prisman muovipussini piti ottaa, sillä tienposkella ollut mäyränraato täytyi saada säilöön tutuntutun pakastimeen. Aivan.

Kolmelta yöllä autokyytini saapui. Hyppäsin rattiin, matkaseurana Kati, Laura ja Martti. Ajovuorollani Tornioon pelloilla näkyi usvaa, peruslokkeja ja variksia sekä kurkia ja isokuoveja ihan tajuttomia määriä.

24.6.
Pienoisesta väsymyksesta huolimatta koukkasimme Käsivarressa Hettaan, jossa oli nähty amerikantukkasotka. Lintutornista näkyi kyllä tukkasotkia ihan saatanasti, lähde nyt niitä sitten haravoimaan huonoilla vehkeillä. Toivoa ei herättänyt myöskään se, että tornissa tunteja päivystäneet oikeat ornitkaan eivät olleet sitä jenkkisotkaa nähneet. No, vuodarina mustakurkku-uikku (nro 133) ja eliksenä mustalintu. Ei harmittanut, vaikka päätimmekin aika pian jatkaa matkaa. Katin piti muutenkin ajaa aika kunnioitettavaa ylinopeutta, jotta ehdittiin syömään.

Biologisella asemalla meitä tervehti järripeippojen (vuodari nro 135) kuoro, ja ruokalassa näin ikkunasta leppälinnun (vuodari nro 136). Kotiuduttuani kiersin aseman pihapiiriä, ja kuulin Kilpisjärvellä elämöineet kaakkurit (elis nro 2), pihapiirin perusrastaat sekä näin sinirintoja (elis nro 3). Se on muuten älyttömän kaunis lintu!

Illalla siemailtiin sivistyneesti oltta ja katseltiin juupituupista Kummeleita. Että se siitä sivistyksestä.

Kuva: Risunaama

25.6.
Tiistai oli ensimmäinen varsinainen kurssipäivä. Aamupäivä meni esittelyjen ja luentojen parissa, ja lounaan jälkeen suuntasimme Saanan rinnekoivikkoon laskemaan perinteiseen tapaan linnunpesiä. Mutta lounaan aikana käväisin pihalla lintulaudalla katsomassa, josko ne vuorihempot olisivat olleet paikalla. No eivät olleet, mutta ihailin ympärillä suhistelevia sinirintoja ja punakylkirastaita. Saanalta kantautui sepelrastaiden laulua, elis nro 4. Kunnes tajusin, että aurinko paistaa eli on oiva petosää ja käänsin kiikarini Saanan suuntaan. Ja ehkä noin kolme sekuntia myöhemmin okulaareihin tarttui haukka. Eikä mikä tahansa haukka: isokokoinen jalohaukka, joka vielä otti muutaman määrätietoisen siiveniskun syöksyessään tunturin rinteelle. Siinä se oli, muuttohaukka, pyhä Peregrinus. Elis nro 5, ja viimein näin sen, mistä kaikki ornit aina tohottavat. Martti tuli vierelle sitä ihastelemaan, muttei saanut putkeen. Onneksi rinnelehtoon lähteissä koko ryhmä näki ko. peren, samoin kun sen vierellä lekuttaneen tuulihaukan.

Lehdossa sitten laskiskeltiin erilaisia linnunpesiä. Kävin mm. kiipeämässä puuhun nähdäkseni, oliko pesässä munia. Oli, räksän. Löytyi myös urpiaisen, järrien ja pajulintujen pesiä (6 rääpälepoikasta yhdessäkin maankolossa!). Meininki oli katossa alusta alkaen. Ihmeteltiin itsekin, että nyt ei ollut yhtään mitään tutustumisfiltteriä, vaan jutut karkasivat täysin levottomiksi heti alusta. Kaikki alkaa jo olla sen verran kokeneita kenttäkurssilaisia. Luonnollisesti meidän kurssi löysi eniten linnunpesiä vuosikausiin. Hyttyskesä ei ollut tänä vuonna paha, mutta olihan niitä syöjättäriä liikkeellä aika liuta. Paukamat kyllä laskevat minulla nopeasti, mutta puolen tunnin ajan olin melkoisen piestyn näköinen.

Illalla mentiin Kilpisjärven rannalle Akin ja Aapon kanssa staijailemaan. Akin putkesta sain nähdä piekanan, elis nro 6. Ja hetken kuluttua Akin alkaa kuulua levottomia "heei"- ja "nyt on kova"-huudahduksia. "Äkkiä kattoo" kuuluu käsky, putkessa kaukana liitää kuulemma tunturihaukka! Harvinaisuus, pyhän peren myyttinen isoveli! Hyppään häkeltyneenä putken taakse ja otan kiinni juuri siitä mistä ei saa. Putki kääntyy osoittamaan pilviä ja rusticolus häviää Ruotsiin, tunturien taakse. Tässä mieleeni juuri sillä hetkellä tulleita ajatuksia:
- Ei tarvi sanoo, tiedän itsekin missä ovi on.
- Aika helposti sitä saa raavaan ornin itkemään.
- Jaksankohan mä uida tonne vastarannalle Norjaan?
- Jaksankohan mä juosta tietä pitkin Norjaan?
- Käyköhän toi päälle?
- Pureekohan toi kovaa?

26.6.
Koska lintujahan tänne on tultu katsomaan eikä nukkumaan, lähdettiin Aapon kanssa viideltä pyörähtämään Pikku-Mallalla vuorihemppojen ja kanalintujen toivossa. Koivikossa perus järrit, sinirinnat yms., mutta puurajan yläpuolella oli melkoisen hiljaista. Joku yksittäinen niittykirvinen ja kivitasku (en muuten tiennyt niiden elävän noin pohjoisessa!). Eli ei kun ylemmäs. Mallalla on pari lampea, matkalla sinne kuulimme kapustarinnan. Elis nro 7. Pari punajalkavikloja piipittivät ja nöllöttivät rantakivillä. Myös se kapustarinta lennähti poseeraamaan kivikkoon. Hurmaava otus! Mäen takana kaakkurit pitivät älämölöä, ja näin vilaukselta jonkin ison mustan lentävän Iso-Mallan taakse. Korppi vissiin. Tunturin laellakaan ei lintuja näkynyt, mutta kyllä niissä näköaloissa oli ihan tarpeeksi. Ymmärrän hyvin, miksi ihmiset rakastuvat näihin maisemiin. Perkele, itsekin rakastuin jo kauan sitten!

Päivän ohjelmana oli mittailla erinäisiä asioita eilisen rinnelehdon koivuista. Heti alussa Jani huomasi yllämme liidelleen majesteettisen maakotkan. Se puuttuikin "nähdä nämä ja kuolla"-listaltani. Odotettu ja kaivattu elis nro 8. Lehdon katajikossa Aapo osoitti minulle ääntä pitäneen rautiaisen (elis nro 9).

Olen melko varma, että tämä yö valvottiin Lauran kanssa läpi juupituupin Muumien, Don´t Push the Riverien ja vastaavien voimin. Toki vain noiden. Ilta oli tietty mukava ja pitkä monien muidenkin mielestä, mutta Laura ja minä päätettiin hoitaa se pystylähtö alta kuleksimasta. Kyllä kenttäkurssin aikana pitää aina yksi pystylähtö vetäistä.

27.7.
Aamupäivällä oli hyviä luentoja joiden aikana levätä. Iltapäivällä läksimme muutaman kilsan päähän Pikkuvaaran tunturille. Ihasteltiin maisemia ja Seitaa. Jos olisi ollut puukko, olisin voinut uhrata jotain Sendarille (siis palanen kiikarin hihnaa tai lintukirjan sivun kulma, ei mitään verileikkejä nyt), mutta hyvinpä tuo oli kohdellut ilmankin. Maisemat olivat toki jylhiä, kuten aina.

Alaspäin mennessä käytiin tutkimuspöntöillä katsomassa leppälinnun ja lapintiaisen poikasia. Matkalla lapintiaisen pöntölle minäpoika äkkäsin sen. Lapintiainen, we meet again. Elis nro 10. Kyllä näköjään hyvää kannattaa odottaa, sillä tämä otushan on aivan valloittavan söpö! Ehdottomasti uusi lempitiaiseni.

Päivällisen jälkeen Jani, Liisi, Satu ja Kata ylipuhuivat mut ja Aapon lähtemään matkalle vastarannalle, kolmen valtakunnan rajapyykille. Suunnitelmana mennä turistilautalla järven toiselle puolelle, käydä rajapyykillä ja kävellä Mallan luonnonpuiston läpi takaisin; matkaa yhteensä reilu 15 km. Emmin vähän, mutta hyvä että lopulta lähdin. Retki oli näet ehkä koko kurssin kohokohta! Aurinko paistoi ja sinirinnat laulelivat. Kävellä lompsoteltiin ja ihailtiin maisemia. Itikoita oli toki perkeleesti, mutta ei niitä enää muista.

Istuskeltiin hetki rajapyykillä ja tehtiin pakollinen Suomi-Ruotsi-Norja-kierros. Rajapyykki sijaitsee pienen lammen päällä, jonne paistoi ihanasti aurinko, ja jonne itikat eivät tulleet. Rantapusikosta Jani kuuli pajusirkun. Ruotsinpinna :)

Polulla matkalla Mallalle kuultiin jostain suolta liro (elis nro 11) ja ihasteltiin milloin rehevää keijukaismetsää kulleroineen ja kurjenpolvineen, milloin karumpaa kangaskoivikkoa ja milloin puiden välistä siintäviä maisemia yli Kilpisjärven. Puurajan yläpuolella sitä sai jo haukkoa henkeään näkymien vuoksi. Aapo kuuli kiirunan. Päästiin hyppimään oikein sellaisten Lapin kulta -purojen yli. Lapinorvokeiden seassa rätisivät kivitaskut ja niittykirviset.

Vähän ennen Kitsiputousta Mallan rinne muuttui jyrkäksi ja kivikkoiseksi - aivan uskomattoman jylhäksi siis. Kivikoissa laulavia sepelrastaita tavoitellessamme tunturin laelta hyppäsi lentämään kaksi maakotkaa. Liitelivät siinä yläpuolellamme, pystysuoraa kalliota vasten, kevyen pilvisumun seassa välillä selvemmin, välillä utuisempana. Fantastinen hetki, jonka tulen muistamaan varmasti ikuisesti.

Pikku- ja Penikkamallan välissä näin rinteellä istuskelemassa jonkun  jännälinnun, joka oli mielestäni keskikokoinen haukka. Harmaa väritys toi mieleeni ampuhaukan, mutta se otus hävisi kuin pieru saharaan ennen kuin pääsin katsomaan sitä tarkemmin tai ennen kuin parempani ehtivät sitä näkemään. Pikku-Mallalla kapustarinta tuli piipittelemään lähelle ja hurmasi tytöt. Sen nimi on sitten tästä lähin Kultsi-Bebe, sillee lässyttävästi.

Olen melko varma, että tänä yönä aloimme taisteluparini Pekan kanssa gradulaistemme elämän sabotoinnin. Yliopistolla on siis olemassa aivan mahtava gradut valmiiksi -stipendi, jossa yliopisto maksaa majoituksen parin viikon ajan jollain biologisella asemalla, jossa voi sitten rauhassa kirjoitella loppusuoralla olevaa gradua. Uskon, että tämä on erittäin toimiva konsepti - jos stipendi ei osu samaan aikaan suba 2013:ta kanssa. Siinä kun teologi- ja biokemistivahvistuksemme olisivat jo käyneet yöpuulle, saimme Pekan kanssa venytettyä nukkumaanmenoa vielä kauan. "Vielä noi pari jaksoa Muumeja". Lopputuloksena sitten taas se 40 minuuttia unta. Voinee sanoa että kovasta yrityksestä huolimatta lähti lapasesta.

28.6.
Pirteänä kuin peipposet lähdettiin koko päivän retkelle Norjaan, Lygnevuonolle. Matkalla nähtiin vuoristosolassa pari sepelrastaita ja Vuoden Auktoriteettipinna: kurssinjohtaja Antero korjasi assarimme huutamat kottaraiset tilhiksi - edes katsomatta lintuja!

Vuonon pohjukan laiturilla äkkäsimme jotakuinkin heti pikkukajavan. Viimein senkin pääsi näkemään selvästi. Lisäksi merikihu lensi vuonoa pitkin, elis nro 12. Uddenin rannalla staijailtiin merelle. Pyöriäisiä pyöri ja lokkeja lenteli. Jotkut huutelivat jostain lunniparvesta, mutta en minä vaan nähnyt. Elina, Emmi ja Laura lähtivät kiipeilemään liuskekivirinteelle ja minä seurasin jonkun hetken päästä perästä. Löysimme vallan upean viherseinän, kun tunturikohokit, sieliköt ynnä muut pohjoisen kasvit olivat vallanneet pystysuoran seinämän. Upea näky!

Mutta koska en ole kasvibiologi, kapusin aika nopsaan takaisin rantakalliolle. Siellä kuuntelin Jäämereen pulahtavien tyttöjen kirkunaa ja ihastelin mahtavia vuonomaisemia. Riskilöitä näkyi pari ja tuli se lunnikin näytille! Elikset 13 ja 14. Pakattiin jo autoa, kun rinteen takaa lennähti kaksi merikotkaa näyttämään merilokille närhen munat. Liitelivät pitkään todella lähellä ja todella kuvauksellisesti vuoria vasten. Mikä lopetus! Ajomatkalla merikihukin tuli lepattelemaan aika lähelle.

Vuonon pohjukalla Hiihtopohjassa käytiin vuorovesisärkällä ihastelemassa pensaskanervaa, hietamatoja, meduusoja ja muita meren salaisuuksia - sekä tietty meren ja rantojen lintuja. Meriharakoita, gavioita, haahkoja, mustalintuja, pilkkasiipiä, lokkeja. Särkälle astuttaessa jokin vaalea kihu lenteli edessä. "Onko tuo nyt sitten se merikihu" kysyin hieman epäluuloisena, ja syystä. Paljastui tunturikihuksi (elis nro 15). Aika hieno löytö ja hyvin epätavallinen ympäristö, vaikkei siitä Symbioosin vuodariskabaan pinnaa saakaan. Särkällä nähtiin myös ristisorsapariskunta, merikotka ja pikkukuoveja. Aki kuuli jotain kahlaajamaista edestäpäin ja tottahan sitä lähdettiin kaivelemaan. Kuulemma kuuli suosirrin uudelleen, minä vaan en kuullut mitään. Kele.

Paluumatkalla käväisimme jossain vuorten keskellä assarin johdatuksella tsekkaamassa tikankonttilehdon - tai siis emme käväisseet. Norjalaiset ovat näköjään muuttaneet peltojen ja metsien paikkoja vuodessa tai jotain. Kuulin kuusikossa hippiäisen. Kävimme myös ihastelemassa Rovioputousta, se oli vielä sentään vanhalla paikallaan. Vesiputouksen voima ihastutti minut, kävin ihailemassa sitä niin lähellä kuin pystyin. Vesiputouksen paine suihkutti vaatteeni läpimäräksi ja sai minut haukkomaan henkeäni. Taas näitä hetkiä, jotka porautuivat syvälle mieleeni. Joessa lenteli myös kaksi koskikaraa. Norjanpinna :)

Kuva: Säihkyturpa

Vuoristotietä ajaessamme silmääni osui kaukaisuudessa lentelevä musta piste.
- Aki, onkos tuolla mako?
- Ai häh?
- No jotain perkeleen isoa tuolla liitää.
Biologiparkkeeraus tien reunaan, hemulit ulos, kiikarit silmille ja Kyllä, maakotkapariskuntahan se siellä. On ne vaan niin kuningaslintuja.

Illasta en ole ihan varma, mutta en yllättyisi josko hieman olisi lähtenyt Pekan kanssa lapasesta, ehkä muidenkin.

29.6.
Ohjelmassa oli retki Jehkats-tunturin Norjan puoleiselle rinteelle Leenalammelle, jossa Anterolla oli meneillään jokin rautututkimus. Autolla koivikkoon parkkiin, tuhoon tuomittu linjalaskenta itikkakoivikon läpi - nuo norjalaiset hyttyset muuten pisti jotenkin tosi ilkeästi - ja lopulta puurajan yläpuolelle hurmaavien tunturipurojen ja pikkulampien täyttämään tasankoon. Siellä ei tehty varsinaisesti mitään, kunhan syötiin eväät ja istuskeltiin. Antero kävi lammella tekemässä jotain mittauksiaan ja minä otin torkut. Teki eetua. Aki ilmeisesti kuuli lapinkirvisen paluumatkalla, tai niin se ainakin väittää.

Olen melko varma että illalla lähti taas vähäsen lapasesta. Vai mitä Pekka?

30.6.
Päivä jota odotin paljon: suoretkipäivä. Lösähdin auton takapenkille ja laitoin silmät visusti kiinni, mutta jo pian ne piti avata, kun kuskimme Herra Assistentti näki "jotain mielenkiintoista" sähkölangalla. Ampuhaukasta se mutisi. Ryhmä poistuu autosta salamavauhtia, kaivaa kiikarit silmille, jolkottaa vähän taaksepäin - nähdäkseen langalla istuvan räkättirastaan. Tämän takia piti keskeyttää unoset. Että kiitoksia vaan ihan...

Hetken perästä käväisimme Iiton palsasoilla, paikassa, jossa kävimme myös talvikurssilla. Heti kättelyssä hyttysfloora lyö naamalle sellaisella ryminällä, että minunkin on lainattava Aapolta hyttysmyrkkyä. Ja siis ei mitään ohvia vaan ihan tervaa. Toimi. Nyt myös lintufaunaa oli sata prosenttia enemmän, tai siis sitä oli, lirot ja keltavästäräkit huusivat, laulujoutsenkin näkyi. Hetken päästä myös valkoviklo huusi ja lenteli metsänrajassa. Elis nro 16.

Takaisin autoon ja eteenpäin, eli simmut kiinni. Jonkun matkaa torkuttuani kuulen unen läpi puhuttavan törmäpääskyistä, avaan silmäni ja näen sellaisen vilahtavan ikkunassa. Elis nro 17 ja simmut uudestaan kiinni. Liian lyhyen hetken päästä avaan ne uudestaan kun kurvaamme Markkinajängälle, laajalle aapasuolle.

Siitäpä sitten muuta, kuin suon yli että heilahtaa. Lirojen seasta kuulimme piakkoin lapinsirkkujen laulua (elis nro 18). Aapo ja Aki kuulivat jänkäkurpan soidintavan, mutta itse en sitä päässyt kuulemaan. Kurkipariskuntakin siellä oli. Lisäksi kuulimme soidinlennossa olleen jänkäsirriäisen (elis nro 19). Lintuja hienompaa oli itse suo. Aava suo jatkui liki silmänkantamattomiin ja oli oikein hyllyvää turvemattoa. Piti kävellä hyvin varovasti, ettei tippunut turvepatjan läpi. Upeaa, kerrassaan upeaa.

Suon toisella reunalla hiekkasärkällä eväsretki, särkän toisen puolen lammelta tavipoikue ja takaisin autolle. Tosin me lähdettiin Akin, Aapon ja Katin kanssa tuhatviisisataa piirua väärään suuntaan komppaamaan sitä luvattua vesipääskyä. "Laji on vain ajan funktio."

Avaruutta on, silmänkantamattomiin. Kuva: Pekka "Koponen" Niittynen
Rämmitään aika kauan, minä keskityn ihastelemaan suota. Suot ovat aina olleet sydäntäni lähellä, vaikken niitä haluaisikaan tutkia. Mutta suolla sydämeni lepää. Vaan sekin heräsi kun muutaman sirriäisen parvi lensi siristen yli. Näkyivät selvästi! Jo loppusuoralla kuuluu oikealta Janin huuto: "mikä tossa menee?" No sehän on jumalauta se vesipääsky (elis nro 20)! Asettuu lammikolle parinkymmenen metrin päähän. Jumalauta mikä työvoitto! On hymy herkässä, vaikka kaikki ovatkin märkiä ja hyttysensyömiä. Parkkipaikalla eväskahvit ja -pullat. Takapenkillä hyvin, hyvin väsynyttä läppää oikeastaan ihan mistä tahansa. Pyhät lupaukset, ettei enää lähde lapasesta.

Illalla sovitaan Pekan ja Katin kanssa, että lähdetään kolmelta yöllä komppaamaan Jehkatsin keräkurmitsa, sillä siellä niitä on varmasti. Pari gradulaista ilmoittautui retkelle mukaan. Kati lähti nukkumaan aika aikaisin, me sovittiin Pekan kanssa että katsotaan uutiset ja painutaan heti sen jälkeen pehkuihin. Iltakymmenen uutiset missattiin ja Nelosen myöhäisuutiset, mutta sovittiin että luetaan Ykkösen uutisruutu läpi, ja sitten nukkumaan.

1.7.
...kuka olisi voinut arvata, että Kati sitten yhytti meidät silloin kolmelta oleskeluhuoneesta kaljat kädessä? Pystylähdöksihän se taas lörpsähti. No ei siinä muuta kuin eväät mukaan, takki päälle ja autoon. Ajettiin pari kilsaa rajalle, pistettiin auto parkkiin ja otettiin suunta kohti tunturin lakea. Aikamme kavuttiin ja pian oltiin tunturin huipulla. Kapustarintoja kyllä kuului, mutta kurpitsoja ei niinkään. No, hetken aikaa palloiltuamme kuului brryy-värinää. Siellä se oli, elis nro 21! Kiikareihin vaan ei saanut sitten millään. Porukka hajaantui mukavasti; gradulaiset kohti Norjaa ja biologit kohti - no, Norjaa. Mutta eri suuntiin joka tapauksessa. Päätettiin sitten kuitenkin kavuta Jehkatsin toiselle huipulle, ja kyllä kannatti. Melkein laella äkkäsin ylärinteellä keräkurmitsan, hyvin kauniin linnun. Kipitteli siellä kiveltä toiselle ja yritti pitää huomiomme itsessään. Hetken kesäkurpitsaa ihailtuamme kävelimme kohteliaasti ohi, tunturin laelle ihailemaan maisemia. Upea auringonnousun valo lämmitti meitä, vaikkeihan tuolla aurinko nouse kun ei se mihinkään laskekaan. Mutta silti. Tunturikaljat nassuun ja takaisin autolle. Paluumatkalla saimme esitellä kapustarintaa, kivitaskuja ja tunturikasveja gradulaisille.

Tämä päivä oli luentopäivä, joten ei siitä sen enempää. Kurssilla olimme kuitenkin saaneet päähämme lanseerata Kilpisjärven appro. Ja sehän toteutettiin nyt! Tarkoituksena oli siis kiertää Kilpisjärven kylän jokainen baari + K-kauppa josta sai olutta. (Muuten, meidän vuosikurssi aloitti myös Lammin appron, joka on jo nyt täysin pakollinen fuksikenttisperinne; mitähän tämäkin nyt kertoo meistä). Terassipinnoina mm. kuikka, varpunen (aika kova näin pohjoisessa) sekä sinirinta (døæd). Toisella terdellä assarimme itki jälleen kun sai hyttyssuihketta aimo annoksen silmäänsä. Eikä me päästy kuin kolmanteen juottolaan, Kilpis-Hotellin alakertaan, kun jämähdettiin sinne. Saimme illan mittaan natiiveilta hyväksyviä puheita ja kirjoituksia sekä Jani Vantaalta -nimisen kulkurin runon, kera paukkukierroksen. Upea ilta. Pilkun jälkeen takaisin asemalle, mutta siellä onkin sitten pieniä (pitkiä) muistikatkoja.

2.7.
Herään viittä vaille yhdeksän siihen, että Aapo repii mut sängystä. Aamiainen kivasti väliin, onneksi ehdin hakea edes lasin appelsiinimehua. Päivän verran luentoja, jeh. Kirjoitin muistiinpanoja ihan vain pysyäkseni hereillä, mutta pilkin siitä huolimatta niin vahvasti, että kynäkin lipsui paperilla.

Ota tuostakin nyt sitten selvä.
Vikan kokonaisen illan kunniaksi paistettiin lättyjä aseman kodassa. Rikoin kirveen klapeja hakatessani, ja Pekan kanssa kavuttiin kodan laelle pööpöilemään jostakin syystä. Välillä kävi savu silmiin. Jani Vantaaltakin liittyi seuraan, luki pari runoaan ja tarjosi parit viskikopsut. Vaikka ilta oli oikein mukava, lienee sanomattakin selvää, että eilisen jälkeen oli ihan pakko mennä ajoissa nukkumaan, etenkin kun seuraavana päivänä oli vuorossa kurssin grande finale, rankka retki Norjan jäätikkölaaksoon...

3.7.
Keskustelua joskus kello neljän jälkeen:
- Ei jumalauta mun on pakko mennä nyt nukkumaan.
- Eeei vielä, mä voisin ottaa vielä viis.

Aamiaisen jälkeen autoon, takapenkille ja silmät visusti kiinni. Matkalla pysähdyimme siellä Hiihtopohjan särkällä staijailemassa. Minä rötvähdin suosiolla penkille. Eikä siellä mitään lintuja ollut, turha pysähdys muutenkin. Kylmäkin oli kuin enpäs sanokaan.

Sitten herään taas perillä, vehreässä vuoristolaaksossa. Maisema oli kuin mistäkin alppijogurttimainoksesta. Molemmilta puolilta nousivat jyrkät vuoret vesiputouksineen, vasemmalla virtasi maidonvalkea jäätikköjoki, lampaat vilistivät vehreillä niityillä katajien lomassa. Pensastaskut muistan, olivat nuo joitain muitakin pikkulintuja nähneet. Erämajalla istahdettiin, syötiin eväitä ja Pekka piti sangen mainion luennon jäätiköistä. Puitteet olivat ainakin kohdillaan: vuoret ympäröivät joka suunnasta ja maisema vaihteli rehevästä lehdosta karuun jäätikköön. Katsoin, että vuorta vasten liiteli maakotka. Osoittautui kylläkin piekanaksi, mutta mukava oli nähdä sekin nyt kunnolla ja läheltä. Ei paskempi buteo sekään.

Pakollisen ryhmäkuvan, kurssinvetäjien lahjomisen ja kiittelyn jälkeen alkoi vapaa osuus: jäätikkösolaa sai lähteä kapuamaan ylöspäin. Nyt jo täysin heränneenä käppäilin läpi upeiden kotkansiipilehtojen ja ihastelin lämpöä ja vehreyttä. Eikä ainuttakaan itikkaa!

Metsän muuttuessa karuksi kivikoksi Herra Assistentti kysyi, että otetaanko helppo vai vaikea reitti. Vaikea tottakai, eihän kurssi ollut tähän mennessä vastannut pelotteluja sitten niin yhtään. Kivikkonyppylää kavutessani alkoi askel jo vähän painaa, joten päätin rykäistä kerralla alta pois ja sykkiä intervallina ylös asti. Mieluummin sillä lailla kuin semmoista hidasta ja väsynyttä nyhräämistä. Ylhäällä muutenkin levonpuutteesta kärsivä sydän kieltämättä takoi aika kovaa, mutta ei sitä niissä maisemissa tuntenut. Olin maiseman laella, vuorten ympäröimänä. Jylhää. Vaikuttavaa. Perkeleellisen hienoa. Juuri semmoinen olo, ettei tiennyt pitikö hihkua innostuksesta vai olla hiljaa ja vaikuttunut. Hihkumiseksi ja hihitykseksi se kyllä muuttui kun muut kurssilaiset tulivat perästä ja Pekka teki Leijonakuninkaat.

Vuoria, jäätikköä ja opiskelijoita. Kuva: Tunturitonttu
Maiseman fiilistelyä, kurssin kelailemista. Tähän se päättyy. Uskomatonta. Ryhmäkuvia kaikissa mahdollisissa komboissa, mutta lopulta oli lähdettävä kapuamaan mäkeä alas ja takaisin autolle. Onneksi matka parkkipaikalle on pitkä, lämmin, vehreä ja vaikuttava. Pekan sanoin, aamulla sitä oli niin homeessa, ettei ollut tajunnutkaan, kuinka valtavan hieno se alkumatkakin oli. Mutta nyt tajusi. Uskomatonta.

Kuva: Karvaolento
Paluumatkalla poikettiin vielä aamuisalla särkällä. Perus lokkeja, meriharakoita, kuoveja, vessuja ja kolme merikihua. Käki lensi ylitsemme, en edes muista milloin olen päässyt näkemään sitä viimeksi. Lämmin oli, kuin enpäs sanokaan. Automatkalla vuonon ja vuoriston fiilistelyä viimeisen kerran.

Illalla kurssimoniste pakettiin, eli tappelua ensin Microsoft Officen, sitten aseman printterin kanssa. Muutaman kappaleen printattuaan kone nimittäin meni jumiin eikä siitä enää toiminut. Kiinnosti muutenkin joku kurssimoniste ihan sikana, eli lähdettiin viimein viimeiseen rantasaunaan. Nyt oli oikeasti tarkoitus ottaa ihan iisisti, että oltaisi ehditty saada edes yhdet kunnon yöunet ennen kotimatkaa. Ajamista oli kuitenkin tiedossa se yli 15 tuntia. Tällä kertaa ainakin minä olin ihan tosissani.

Mutta siinä vaiheessa kun Assari tanssii Amorphiksen tahdissa ripaskaa viskipullon korkin päällä huutaen "nyt lähtee lapasesta!" niin mitäpä sitä muuta kuin myöntämään, että tää peli on hävitty. Approsta myöhästyneet viinatilaukset tuhottiin systemaattisesti: istuttiin ringissä, avattiin uusi pullo ja annettiin sen kiertää, kunnes se oli tyhjä. Loput olusetkin hävisivät jonnekin. Kevyitä muistikatkoja on.

Paluumatka 4.7.
Herätys taas voittajafiiliksissä. Myöhässä aamiaiselle, auto pakettiin, kuskin metsästystä. Asemalle jääneiden halaamiset ja nokka kohti etelää. Tunnelma oli kieltämättä kaihoisa, toisaalta väsynyt.

Tarkoitus oli yrittää vähän orniakin matkalla. Hettassa taas se jenkkisotka. Ei tietoakaan. Pallastunturilla poikettiin kesyyntyneiden kuukkeleiden toivossa. Ei mitään.

Oulun ohitustiellä sitten terästettiin silmät siinä menomatkan suopöllöpellolla. Ei nähty mittään, mutta hetkeä myöhemmin takapenkillä nukkunut Laura avaa sekunniksi silmänsä ja sanoo lakonisesti: "tossa on suopöllö". Etupenkin pojat huutaa voijumalautavoijumalauta, heti seuraavassa liittymässä u-käännös ja edellisessä toinen, eli samalle tienpätkälle uudestaan. Ja siinä aidantolpassahan se killuu, vaalea suopöllö. Elis nro 22. Nähtiin niitä yhteensä neljä, mitä herkkua!

Piti käydä heittämässä Kati Padasjoelle, eli käytiin melkein vieressä Lammilla moikkaamassa fuksikenttiksellä olijoita. Koputeltiin Julia ylös (mokoma n u k k u i vaikkei kello ollut edes viittä!) sekä harjoittelussa olleet Mika, Pau ja Nerea. Vedettiin nuudelit ja todettiin, että kieltämättä väsyttää. Paluumatkalla piti laittaa kovat piippuun ja Opeth ja Moonsorrow levysoittimeen, niiden avulla jaksoin ajaa kotiin. 19 tunnin reissun jälkeen, klo 6 aamulla olin kotona, omassa sängyssä. Aika epätodellinen olo.

¤¤¤

Mitenkähän tämän sanoisi. Tämä oli kiistatta kesän ja koko vuoden kohokohta.
PARAS. KENTTÄKURSSI. IKINÄ!
Mieletön porukka, mielettömät maisemat, mielettömät kelit, mielettömät linnut. Tämä kenttis porautuu kyllä sydämeeni ja syvälle. Tämä oli nyt sitä aikaa, jota paremmaksi elämä enää tuskin kovin montaa kertaa kohoaa.

Sain yhden siskon sekä yhden siskon/tyttären, sain 22 elistä ja aika monta vuodaria, ja muutin kovakuntoisen triatholinistin vapisevaksi ja kalpeaksi nistiksi. Loin uuden drinkin (Talvivaara-drinkki: 4 cl Jallua, saman verran kermavaahtoa, annetaan seistä puoli tuntia. Nautitaan huoneenlämpöisenä ja päihtymistarkoituksessa. Ja on pahaa.) Sain nauttia joka hetki, että juuri tämä biologia on minun alani, ala jota rakastan. On tämä vaan parasta. Sori vaan humanistit ja insinöörit, ette te ikinä tule kokemaan tällaista.

Ymmärtänette nyt varmaan, miksi tämän jälkeen oli Helsingissä jonkin aikaa melkoisen tyhjä olo. Mieshän ei tiedä mitä suru on, ennen kuin on kerran jättänyt Kilpisjärven taakseen.

Kiitos ja anteeksi Antero ja Aki, Jani, Liisi, Laura, Kata, Pekka, Anni, Inari, Ellu, Martti, Aapo, Satu, Kati ja Emmi, Anja, Leena ja Maria sekä Kilpisjärven aseman henkilökunta ja koko kylän asukkaat.

Pidetään siitä kiinni!
Hyvää onnea!